Syvällisiä pohdintoja

Törmäsin äsken Villin Varpusen hääblogiin ja postaukseen, jossa käsiteltiin avioliittoa vähän syvällisemmin ja päätin kirjoittaa asiasta oman näkemykseni. Blogitekstissä tiivistyy aika hyvin asia, jonka olen itsekin hoksannut jonkin aikaa sitten: rakkaus ei ole se suuri voima, joka pitää ihmiset yhdessä, vaan se on tahto rakastaa. Eräs entinen työkaveri jakoi taannoin Facebookissa sitaatin, jonka oitis otin talteen. Sitaatin laatijan olen jo unohtanut, mutta teksti osui ja upposi:

 "Avioliitossa ei rakkaudella ole mitään tekemistä. Kyse on pelkästä tahdosta. Joka jumalan aamu on tahdottava. On ajateltava, että tämä on se kumppani, jonka valitsin -ehkä tyhminkin perustein, mutta valitsinpa kuitenkin. Tämän kanssa haluan elää tämän päivän niin hyvin kuin mahdollista. Tiedän täsmälleen, mikä tekee sen hulluksi, ja yritän välttää sitä. Tiedän, millä sen saa iloiseksi, pyrin siihen. Ja jos on päivällä mennyt pielehen, illalla sovitaan. Riittää kun tahtoo päivän kerrallaan, silloin kaikki avioliitot onnistuvat. -Ja sekin pitää tajuta, ettei toista voi ikinä muuttaa. Se on juuri niin ärsyttävä elämänsä loppuun asti."

Vaikka meidänkin suhteella on ylä- ja alamäkensä ja muutaman kerran on kiukuttanut niin paljon, että olisi tehnyt mieli paiskata sormus seinään ja häipyä sen sileän tien, niin aina olen itseni hillinnyt, sillä tiedän, että tässä se mun prinssi (peikko) on ja haluan pitää hänestä kiinni. Hänen kanssaan saan olla täysin oma itseni, puolittaa murheeni ja tuplata iloni, toteuttaa itseäni. Mun mielestä on jotenkin ihmeellistä, että vielä neljän yhteisen vuoden jälkeenkin ihminen voi olla näin rakastunut toiseen ihmiseen. <3

Olen myös silloin tällöin häähumuilun ohella koittanut kysellä Esalta, miltä tämä touhu hänestä tuntuu. Ei se ainakaan vielä tunnu kovin suuressa paniikissa olevan, joten eiköhän me tämä klaarata oikein nätisti. Tosin mitenpä se meidän normaali arki naimisiinmenon myötä muuttuisi? Luin taannoin tutkimuksesta, jossa oli todettu avoliitossa eläneiden parien päätyvän avioeroon huomattavasti useammin kuin sellaisten parien, jotka muuttivat yhteen vasta häiden jälkeen. Syynä pidettiin sitä, ettei se avioarki sitten vastannutkaan kuviteltua. Siis mitä ihmettä!? Jos on jo ennen naimisiinmenoa asunut tulevan puolisonsa kanssa, niin luulisi tietävän, millaista se arki on! Ei se sohvalla kaljaa kittaava penkkiurheilija siitä papin aamenen myötä muuksi muutu. Itse veikkaisin enemmänkin syyksi sitä, että nykyään avoliittoon muutetaan hyvin herkästi, kun taas yhteisen kodin vasta avioliitossa hankkivat tuppaavat (oman näkemykseni mukaan) tekemään niin oman (uskonnollisen) vakaumuksensa vuoksi. Ehkäpä nämä samat syyt sitten ikäänkuin pakottavat myös jatkamaan siinä liitossa huolimatta siitä, miten ikäväksi se osoittautuisi. Mutta tämä nyt on vain mun spekulaatiota, kertokaa toki omia näkemyksiänne!