Hääblogin aloittaminen on pyörinyt jo jonkin aikaa mielessä ja eilen tuli sosiaalisessa mediassa huomattua, että aika monihan olisi meikäläisen hääpuuhasteluista kiinnostunut, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen!
Aluksi on mielestäni loogista aloittaa alusta, eli miten minä ja tuleva sulhoni, Esa, 32v., tapasimme.
Silloisella työpaikallamme tietenkin! Työskentelimme molemmat erään nimeltämainitsemattoman matkapuhelinjätin nyt jo suljetulla tehtaalla, minä laadunvalvojana ja Esa kokoonpano- ja pakkauspuuhissa.
Rakastan metallimusiikkia ja tuona kohtalokkaana o8-vuoden syksynä olikin tullut kierreltyä aika paljon erinäisillä keikoilla, joista seuraavana olisi vuorossa Slayer Helsingin jäähallilla. Tuohon aikaan kuuntelin pääasiassa kotimaisia bändejä ja Slayeriäkin päätin lähteä katsomaan aika pitkälti siitä syystä että, no, se on Slayer! Kuitenkin vuorotyö ja aiemmat keikkareissut alkoivat vaatia verojaan ja alle viikkoa ennen keikkaa päätin kuitenkin olla lähtemättä kyseistä aktia katsomaan. Pikainen tsekkaus Huuto.nettiin osoitti, että lipusta on turha yrittää päästä eroon sitä kautta, niin paljon siellä oli yhä lippuja tyrkyllä. Kyselykierros kaveripiirissäkään ei tuottanut tulosta.
Tätä sitten murehdin myös töissä yksikseni, kun Esa tallusteli luokseni konsultaatiota pyytäen. Työtakin hihansuista pilkottavat Slayer -hikinauhat antoivat minulle idean ja kerättyäni hetken rohkeutta kävinkin kysäisemässä, että joko herralla on hallussa lippu kyseisen bändin keikalle. Eipä ollut, joten hän suostui ilomielin ostamaan minulta omani pois.
Kaupat tehtiin seuraavana päivänä, sain jopa tippiä ja kehuja viehkeästä ulkomuodostani, en tosin juuri näillä sanakäänteillä.
Tästä alkoi satunnainen kuulumisienvaihto työpaikalla. Pian vaihtuivat myös yhteystiedot ja aloimme käydä yhdessä keikoilla ja elokuvissa. Esa on poikkeuksellisen hyväntahtoinen ja hauska ja muutaman kuukauden kuluttua huomasinkin viihtyväni hänen seurassaan niin hyvin, että oma vuokrakämppäni oli muuttunut lähinnä varastoksi, jossa poikkesin kerran tai kahdesti viikossa katsomassa postit. Niinpä sanoin vuokrakämpän irti ja vuoden 2009 heinäkuusta lähtien olemme asuneet virallisesti yhdessä. Kihloihin menimme muutamaa päivää aiemmin, 25.6., eli olemme olleet kihloissa jo yli neljä vuotta Suuren Päivän koittaessa!
Yhteiselo on sujunut rattoisasti. Työpaikat ovat molemmilla vaihtuneet. Minä työskentelen kauppakeskus Myllyssä kamerakaupassa ja Esa sai oman alansa töitä graafikkona turkulaisesta pelifirmasta. Vuosi sitten saimme myös perheenlisäystä, kun saman katon alle muutti parta-agama Tjäb-Tjäb. Komea poika:
Noin, nyt olen saatellut sinut, arvoisa lukijani, nykyhetkeen!
Siitä pääsemmekin koko blogin ideaan ja voin vastata kysymykseen, miksi vietämme häitämme nyt. Se on itse asiassa aika hassu juttu. Hassuja juttuja ja sattumuksia on mahtunut meidän elämäämme aika tavalla, melkein voisi jo luulla kohtalolla tms. olevan sormensa pelissä..
Mutta kuitenkin, asiaan.
Turun messukeskus täytti tänä vuonna 25v ja juhlan kunniaksi kaikki 25 -vuotiaat pääsevät kaikille messuille ilmaisiksi henkilöllisyytensä todistamalla. Itselläni on ollut tapana käydä yhdessä äitini kanssa Osaava Nainen -messuilla syksyllä, mutta tänä vuonna äitini ei jaksanut lähteä, sillä siskoni oli juuri kyseisenä päivänä saapumassa Pohjanmaalta oman sulhasensa ja kahden lapsensa kanssa vanhempieni luoksi. Halusin kuitenkin lähteä messuille ja sainkin muodista, hyvinvoinnista ja kauneudesta kiinnostuneen ystäväni houkuteltua mukaan. Hän houkutteli mukaansa myös avomiehensä, joten suuntasimme kolmistaan messuille heti niiden alettua perjantaina. Aluksi katsoimme muotinäytöksen syksyn trendeistä, jonka jälkeen lähdimme kiertelemään messualuetta. Esillä oli tuttuun tapaan käsitöitä, vaatteita, koriste-esineitä, kosmetiikkaa jne., mutten oikein löytänyt mitään kiinnostavaa. Kun olimme jo loppuvaiheessa kierrostamme, osui kuitenkin meidän molempien naisten silmiin upeita juhlapukuja erään messuständin (joka myöhemmin osoittautui turkulaisen morsius- ja juhlavaateliike Sydänkävyn ständiksi) seinustalla. Siinä roikkui toinen toistaan näyttävämpiä iltapukuja kaikissa eri väreissä ja myös muutama morsiuspuvun yläosa ja valkoisia boleroita. Aloin sitten tutkiskella näitä morsiusvaatteita, muttei siinä rekissä ollut oikein mitään kiinnostavaa. Kiersin ständin sisäpuolelle ja leukani loksahti. Koko ständin takaosan lävisti vaaterekki, joka notkui morsiuspukuja ja pukujen yläpuolella oli kyltti "Kaikki morsiuspuvut 190€/kpl". Mitä muuta voi häistä haaveileva nainen tehdä, kuin rynnätä tutkimaan pukuja lähemmin! Siinä ständillä kului oikeasti varmaan lähemmäs tunti, mutta loppujen lopuksi kaksi pukua erottui edukseen. Oikeastaan kolme, mutta yksi oli niin pientä kokoa, etten siihen varmaan ikinä mahtuisi, joten karsin sen heti pois. Mekkoja ei siis ollut mahdollista tilata toisessa koossa, sillä kyseessä oli ilmeisesti vanhojen mallistojen poistomyynti. Soitin Esalle ja kerroin tilanteen ja hän vain totesi, että jos sieltä löytyy jokin hieno mistä tykkään niin voin ihan hyvin ostaa sen pois, onhan se ainakin järkevämpää kuin tilata netistä (mitä olin suunnitellut vain viikkoa aiemmin). Siispä kaksi mekkoa kainaloon ja sovituskoppiin! Ystävätteri tuli auttamaan mekkoja päälleni ja jo ensimmäisen mekon kohdalla tuli olo, että tämä se on! Mekko oli valkoista satiinia ja siinä oli valkoisesta pitsistä olkaimet sekä paljon kirjailua yläosassa. Päätin kuitenkin sovittaa vielä toista mekkoa myös ja nähdessäni sen päälläni totesin, että pidän siitä vielä enemmän. Ensimmäisen mekon olkaimet eivät kuitenkaan näyttäneet kovin hienoilta päälläni ja etuosan kirjailut olivat liian prameat omaan pelkistettyyn makuuni. Ystävättäreni jopa lainasi minulle rahat, jotta sain tuon Eddy K:n olkaimettoman ihanuuden itselleni. Myyjä laittoi mekon pakettiin, me kiersimme vielä loput messualueesta, jonka jälkeen noudin mekon ja lähdin lievässä shokissa ajelemaan kotiin.
Myöhemmin samana päivänä menimme vielä ihanan maalaisromanttiseen ravintola Mindesiin syömään Osaava Nainen -seurueeni ja Esan kanssa. Puhe ohjautui luonnollisesti häihimme ja Esa jutteli, että jos meillä vain olisi ylimääräistä rahaa niin varmaan olisimme naimisissa. Hänestä kuulemma oikeastaan tuntuukin siltä, että olemme! Ystävättäreni (joka on nyt myös kaasoni) sitten heitti ilmoille kysymyksen, joka sai ainakin minut kovin mietteliääksi: Onko se oikeasti rahasta kiinni? Silloin tajusin, että jos me oikeasti aiomme odottaa siihen, että meillä on, kuten Esa sanoi, ylimääräistä rahaa niin paljon, että voimme huoletta mennä naimisiin, saamme odottaa sitä päivää vielä piiiitkään! Asuntolainaa on vielä monta kymmentä tuhatta euroa jäljellä ja myös omakotitalon hankkiminen on molempien haaveissa. Eli rahaa ei tulisi olemaan ns. liikaa ihan lähitulevaisuudessa. Esakin sitten pohti asiaa ja totesi, että kai me voimme sitten ensi vuonna mennä naimisiin.
Ja niinhän me tehdään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti